Ovi auki satasen vauhdissa

Hyvin nukutun yön jälkeen sitä jaksoi olla taas optimistinen hetken aikaa, mutta ei tänäkään aamuna kaikilta yllätyksiltä vältytty.

Aamupalarumban jälkeen ajattelimme olevamme valmiit matkaan parissa tunnissa. Enää oli pakkaamatta kamat kassiin ja lapset autoon. Ehkä me vielä saadaan, jos ei ihan kahta kokonaista, niin ainakin yksi kokonainen ja kaksi puolikasta päivää leikkiaikaa.

Ennen kun mä alan laittamaan yhtään vaatetta koskaan kassiin, minulla on neuroottinen tapa saada vaatteet ensin paikoilleen kaappiin puhtaana ja sitten on laadittava lista.
Pyykit olikin eilen pesty ja suurin osa jo kaapissakin.
Listaan tulee jokaisen nimi ja sen alle tarvittavat vaatteet. Sitten listaa noudattaen, ilman yhtään sooloilua, mä pakkaan. Tiedättekö sen tunteen, kun pienen hetken susta tuntuu siltä, että sulla on kaikki langat käsissä? Että sä kerrankin hallitset jonkun asian järjestelmällisesti alusta loppuun? Siitä tässä on kyse.

Sukat

Mutta sitten tulee sukat. Listassa aina viimeisenä. Ne pienet rullalle menneet raidalliset pirulaiset. Miten talosta voi löytyä toistasataa sukkaa, mutta yhdellekään ei ole paria? Meidän perheen tunnistaa yleensä siitä, että kenelläkään ei ole saman parin sukkia. Ei kenelläkään.
Koulumaailma on asettanut mulle pieniä paineita, sillä mä olen tunnollisesti yrittänyt etsiä Supille eskariin joka aamu edes samaa tyylilajia edustavat sukat.

Meiltä löytyy yleensä korillinen sukkia yläkerrasta, josta lapset saavat valita mieleisensä ja oon piilottanut muutamat uudet hätävara-sukat niiksi aamuiksi, kun koko korillinen osoittautuu varvasreikä-mallisiksi.
Tänä aamuna Supi juoksi hakemaan Patelle sukat. Koska Pate on haaveilija-tyyppi, häntä ei voi laskea hakemaan pikaisesti mitään.
Joka tapauksessa Supi oli nähnyt oikein vaivaa ja kerrankin löytänyt kaksi samanlaista sukkaa! Supi on meistä se tunnollisin.

Supi kiikuttaa sukat Patelle ja mitä tekee Pate?
Dramaattisesti heilauttaa sukkia ja huokaisee: "Voi ei! Nää ihan paskat sukat!".
Mä piilouduin niin nopesti keittiöön kuin ehdin ja yritin tukehduttaa itseäni keittiöpyyhkeeseen.

Vihdoin viimein kaikki on kasassa ja pojat on puettu. Ollaan jo aikataulusta myöhässä vaikka en tunnustakaan, että me oltaisiin myöhästelevää tyyppiä. Ainoastaan näissä tällaisissa tapauksissa, kun mä itse asetan jonkun rajan, millon kuvittelen, että me voitaisiin olla valmiita.

Mä hoputan Patelle takkia päälle ja löytäähän se. Sen ainoan, jossa on hihat kääntyneet sisäänpäin. Ei neljävuotias vielä osaa niitä kääntää, eihän? Sanokaa mulle, että ei? No ei ainakaan meillä. Tänään. Niinä päivinä, kun vaikka kaveri odottaa pihalla, niinä päivinä sitten kyllä.

Pyjamassa

Pikku-Akalle on huolella valittu kiva mekko ja sukkahousut, legginsit ja vielä erilliset sukat. Oikein mummon hurmaus-vaatteet!
Jes, enää minä olen pyjamassa ja kun oikein tarkkaan mietin, saattoi olla, että mä eilen ehdin kammata hiuksetkin. Vai oliko se edellisen viikon torstai?
"No, pojat voi mennä jo autoon ja laittaa itsensä kiinni, Pikku-Akka odottaa eteisessä ja puen ihan nopeesti jotain päälleni.".

Kurkkaan ikkunasta ja sen kerran, kun ne on mua totelleet, ne on tietysti menneet väärään autoon!
Ei muutakun yrjön väriset kalsarit jalassa kiljumaan ovelle, että toinen auto. Samalla voi moikata naapurit, jotka on siitä onnellisessa asemassa, että ovat ehtineet pukea itselleen ihan päivävaatteet jo kahteentoista mennessä.

"Minä tiivoon" kuuluu pahaenteisen iloisesti vessasta. Mietin kaksi kertaa uskallanko avata vessan oven. Kysyn kuitenkin ensin: "Mitä sä siivoot?". Pelottaa.

"Tiivoon mun vaapaita".
Äh, siinä samassa muistan, että mä pesin aamulla vaipparoskiksen suihkusaippualla ja se vaahtosi aikalailla. Jos mulle on yhtään ennustajan lahjoja suotu, niin mä arvaan, että tämä liittyy jotenkin tuohon vaahtoon.

Juu, polviin saakka vaahdossa, ja tietysti hihat.
No onneksi mä en sentään ollut vienyt niitä yökkäreitä kauas, mitkä olin juuri neidiltä riisunut ja niinpä päästään hurmaamaan mummoa yökkäreissä. Uuden katastrofin välttämiseksi mä en enää uskalla päästää Pikku-Akkaa silmistäni, niin, että hakisin uudet vaatteet ylhäältä. Sitä paitsi kello tikittää, jolloin on tehtävä uhrauksia.

Kaikki vöissä

Kun auto on lastattu ja kolme kiinnitetty turvavöillä, mä ajattelen ottaa taas uuden riskin. Mitä muka vois tapahtua jos mä nyt juoksisin navetan takana antamassa eläimille ihan nopeesti vielä ruokaa? 

Minkähän takia sitä ihminen pettää itseään yhä uudestaan ja uudestaan. Joku on joskus sanonut, että mulla on taipumus ajatella positiivisesti, mutta kyllä mä luulen, että tää on ihan silkkaa hulluutta vaan.

Oon aivan varma, että tein oman ennätyksen ja ehdin jo mielessäni nauttia ajatuksesta, että puolitoista tuntia Pikku-Akka nukkuu, Patekin todennäköisesti ja Supi lukee Aku Ankkaa.
Istahdan autoon. Pikku-Akka on löytänyt "uuli-unaa" ja rasvannut itsensä, vaihdekepin, ovia ja penkin huulirasvalla. Paperia? No ei tietenkään!

Istahdan viimein autoon uudelleen. Tän seitsemän vuotisen avioliiton aikana on alle kymmenen kertaa, kun meidän autosta on avaimet olleet jossain muualla kuin suulla. Tänään on yksi niistä kerroista. Tässä kohtaa jopa minä olin sanaton.

Tankkihan on tietysti aina tyhjä, eikö niin? Ja tankilla sattuu sinua ennen olla mies joka tankkaa 120 litraa.....................................................................................................................................................................................................................................................................sinun vuorosi koittaa, nouset autosta ja toteat, että tänään on ollut kirjasto-päivä.
Pikku-Akka on leikkinyt kirjastoa ja tyhjentänyt pankkikortit rahapussista.
Taas löydän positiivisen puolen ja onnittelen itseäni, että valitsin tänään kotia lähinnä olevan aseman halvimman aseman sijaan.

Noin puolitoista tuntia myöhemmin siitä, kun ensimmäiset ovat istuneet autoon, minulle esitetään kysymys: "Äiti, oltasko me jo perillä jos me oltas päästy lähteen heti?".
Todennäköisesti rakkaani, kyllä.

Kiihdytän ysitielle satasen vauhtiin ja kysyn Patelta: "Oveen ei saa koskea, mutta katsotko, onko sulla ikkuna auki, kun joku humisee?" Ehdin kuulla joo, kun Supi on jo toiselta puolelta avannut oven.
Teen äkkijarrutuksen juuri samalla kohdalla olleelle bussipysäkille ja toivon, ettei takana tullut hevoskuljetusvaunun hevonen saanut pahoja traumoja.
Tästä seuraa sen asteinen saarna, että loppumatkan saankin olla ihan hiljakseen.