Lähtökiireessä

Aloitan blogini klassisella tapahtumasarjalla - siivous, pakkaus ja lähtö The Mummolaan. Se KUULOSTAA ihan perussetiltä, josta selviytyy muutamassa tunnissa. Niinhän sitä voisi luulla.

On torstai-aamu ja kello näyttää kahdeksaa. Innostus on kaikilla kova; kohta päästään mummolaan! Olemme olleet samaisella viikolla jonkinasteisessa mahataudissa vuorotellen, joten toppuuttelen lapsia hiukan; ensin pestään pyykkiä ja siivotaan, vasta sen jälkeen voidaan harkita lähtöä. 

Vanhin lapseni Supi 6v, on jättänyt tänään eskarin väliin, ja sovitaan, että myös huominen voidaan olla pois, ettei tämä ihana kuravillitys iske myös luokkakavereihin. Saadaan ensimmäistä kertaa elokuun jälkeen olla mummolassakin pari päivää, nyt, kun meidänkin perheeseen on rantautunut kouluarki ja sen mukana aikataulut.

Tähän väliin lisään, että realistiset odotukset (kenen?) päästä mummolaan on asetettu niin, että lähtö tapahtuu klo 16.45. Jos jostain syystä (näitä syitä puimme myöhemmin lisää) kävisikin niin, että lähtö viivästyy, lähdemme vasta nukkumaanmeno-aikaan. Joka tapauksessa niin, että perjantai-aamuna voidaan aloittaa leikit heti mummolassa ja leikkiaikaa jää kaksi kokonaista päivää.

Kuinkas sitten kävikään

A niinkuin aamu, A niinkuin aamupala. Älä koskaan ajattele tekeväsi mitään ennen aamupalan tarjoamista lapsille. Jos ajattelit esimerkiksi virheellisesti voivasi nauttia itse palan leipää ennen kuin alat valmistaa, mitä monimutkaisempia aamupala-toiveita, olet väärässä. Kun avaat silmät 7.45, lapset ovat jo tunnin ajan treenanneet hikijumppaa juosten yläkertaa länsisiivestä itäsiipeen ja takaisin. Kuitenkin sillä sekunnilla, kun sinä vihdoin avaat silmäsi, lapset telepaattisen yhteyden (ei toimi komennus/tehtävänanto-tilanteissa) avulla saapuvat salamana sänkyyn pomppimaan ja kysymään: "Äiti, eikö me koskaan saada aamupalaa!?" Painotus sanalla koskaan.

"NO SAATTE SAATTE, mutta mun on pakko saada käydä edes aamupissalla ensin!"

Ok, lupa myönnetty, mutta vain siksi aikaa, kun olet ehtinyt vessaan. Vähintään puolessa välissä tätä lyhyttä toimitusta, käy joku kysymässä: "Millon sä äiti oikein tuut?".

Kun vihdoin pääset keittiöön, on lapset jo ehtineet uuteen leikkiin ja jostain syystä toistat saman virheen joka aamu ja päätät, että otat äkkiä itse jotain. Tämä onnistuu harvoin, mutta yleensä joudut pyyhkimään samaan aikaan pyllyn ja ruoka ei enää maitakaan. Onneksi en sentään ole niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat kahvikupin käynnistyäkseen. Olisin jo kuollut käynnistysvaikeuksiin ja vieroitusoireisiin.

Huudat kolme kertaa "nyt aamupalalle", mutta kolmas kerta on yleensä muotoa: "nyt joka mukula sekunnissa pöytään tai aamupala-tarjoilu on peruttu ja minä menen takaisin nukkumaan! Miksi mut revittiin ylös nälkään kuolevien lasten takia, mutta nyt niistä ei oo yhtäkään paikalla?!!!!". Ja tämä tulee kovaa. Joskus on naapurin Mattikin tullut kiltisti pöytään istumaan, kun ei uskaltanut olla tulemattakaan. Ja Matti sentään on jo aikamies.

Supi haluaa leivän. "Vai, mitä vaihtoehtoja meillä on?". Facepalm. Alapuoli, voita, juustoa ja kinkkua.

Pate 4v, haluaa leivän: keikkupuoli ja pelkkää voita. "Eiku, mä sanoin, että mä otan vaarin-muroja (mysliä, yhtä tiettyä merkkiä, hinta miljoona euroa per se onnettoman pieni paketti)". No, etkä sanonut! Syöt ensin tän ja sitten jos jaksat voit syödä vaarin muroja. (Luottaen siihen, ettei se jaksa.)

Pikku-Akka 2v, ottaa "muloja", mutta ei vaarin-muloja.

"Äiti, eikö me koskaan saada mitään juomista?". Taas paino sanalla koskaan. 

"Saatte, saatte. Otatko kaakaota? Entä Pate, otatko säkin?

"Mä olisin kyllä ottanut lämmintä kaakaota." 

No, sitä ei nyt tarjoilla. Vain niissä tapauksissa, kun se mainitaan ENNEN kuin olen sen jo tehnyt ja antanut ja siitä on puolet juotu. 

"Mä otan äiti sittenkin kaakaota". No et sitten voinut päättää sitä äsken, kun kysyin Pate? Vasta nyt kun istuin jo taas alas.

"Äiti, auta mua!" Maitoa valuu rinnuksilla ja limaisia muroja on penkillä. Pikku-Akka on päättänyt hörpätä mulokupin laidasta ennen kuin murot on syöty loppuun ja säikähtänyt naamaan osuvia löllöjä murorinkuloita. Ohjausliike säikähdyksen korjaamiseen tehdään tietysti väärään suuntaan ja nyt tarvitaan äidin apua.

Ennen kuin aamupalasta on selvitty, on kaatunut vähintään yksi murokulho, yksi maito tai kaakao ja joku on pahoittanut mielensä, koska tänäkään aamuna palvelu ei ollut tarpeeksi nopeaa. Joku on jättänyt ne erikseen jääkaapista haetut kinkut kuitenkin syömättä ja joku on syönyt leivän päältä vain voin. 

Ennen kuin hampaiden pesusta on selvitty, on kello jo yhdeksän ja viemäri on tukossa hammastahnasta, sitä on yritetty aukaista minun hammasharjallani ja yksi on pessyt hampaansa vessaharjalla. Ja tämä on tosi.

Kun kello lähenee neljää on luovutettava. Pyykit on pesty ja viikattukin jo, sanoisinko, yhdestä viiteen kertaa, mutta taistelu siitä, osataanko pikku-legoja kerätä ilman äidin apua, on edelleen käynnissä. Emme ole vielä päätyneet ratkaisuun imuroidaanko ne äidin toimesta ikuiseen kadotukseen vai käytetäänkö tehokasta aikaa 5-10 minuuttia, jonka jälkeen työ olisi tehty. 

Ruoalla on käyty läpi ruokailuhuoneen katastrofaalinen räjäyttäminen, käyttäen apuna tarjolla olevia ruokailuvälineitä ja annoksen muodostaneita komponentteja. Aamupalalla syötyjen murojen tilalle lattialle on päätynyt muutaman metrin liu`un ottanut punajuuri, liimaksi muuttunut perunamössö, johon on takertunut mustaa karvaa sukanpohjista ja tietysti taas se perinteinen lasillinen maitoa, joka valuu pöydän läpi jotain olematonta reikää pitkin. 

Tässä välissä kun pyyhkii pyllyjä, vaihtaa kakkavaippoja, antaa vettä, ruokkii lasten lisäksi ankat, kanat ja puput, on kiva illalla vastata kysymykseen: "Mitäs te tänään olette puuhailleet?".

Sanomattakin selvää, että aamulla hyvältä kuulostanut ajatus lähteä ajamaan nukkumaanmeno-aikaan, saa enää illalla lisäkysymyksen: Kuka maksaa taksin, sillä äiti nukkuu jo?